Taneli Topelius

Turun Sanomat 8.10.2000

PALJON MELUA RAKKAUDESTA

Shakespearen tunnetuimpien tekstien alati yltyvä suosio sekä teattereissa että valko- kankailla asettaa uudet sovitukset ja niiden parissa puurtavat tekijät haasteelliseen asemaan. Miten rakentaa tutusta materiaalista ainutkertainen kokonaisuus, joka mahdollisesti vielä yllättäisi katsojansa?

Komediaa Paljon melua tyhjästä pyörittävässä Raision teatterissa puolet ongelmasta näyttää uuden esityspaikan myötä ratkenneen melkein itsestään. Harkko-talon jämptinkokoinen näyttämö saattaa tapahtumat lähelle, eikä katsojien eteen tarvitse tuoda kuin välttämätön. Kaksi ruusukeinua, sohva, pari kynttilänjalkaa ja muutama kipponen riittävät illuusioon Messinan kaupungin taloista ja puutarhoista. Oivallisin keksintö on kuitenkin ottaa lavaa reunustavat, kovin monessa teatterissa pelkkinä koristeina roikkuvat verhot osaksi näytelmän kulkua. Tilanteen mukaan ne muuntuvat kätevästi paitsi oviksi ja seiniksi myös juonen kannalta tuikitärkeäksi piilottelupaikaksi.

Toisesta yllätyksestä vastaa ohjaaja Sari Niinikoski. Tiivistämällä Shakespearen värikkään tekstin kahteen toisistaan sekä tyyliltään että tunnelmaltaan poikkeavaan näytökseen hän on luonut väkevän kokonaisuuden, jonka kiihkeä rytmi peittää helposti alleen muutamat saumakohdat ja alkujännityksen tuottamat kangertelut. Esitys kaareutuu vaivattomasti ylimmästä riemusta syvien pettymysten sumun. Tunnelmanvaihteluja tukee monipuolinen taustamusiikki, johon on valittu materiaalia klassisten sävelmien ohella myös elokuvista. Bernard Herrmannin teemat Alfred Hitchcockin Vertigosta korostavat hyytävästi roistojen kylmääviä suunnitelmia ja ennakoivat romanttisissa kohtauksissa rakastavaisia kohtaavaa onnettomuutta.

Paljon melua tyhjästä on monessa suhteessa vastakohtien komedia. Tekstissä törmäävät hedelmällisesti vanhat repliikit ja luonteva nykyilmaisu. Sen keskeiset miehet ja naiset ovat kuin toistensa peilikuvia; molempien joukossa majailee sekä rauhallinen romantikko että vauhdikas hurvittelija. Jälkimmäisiä näyttelevät Mikko Pere ja Vespa Laine osoittavat hallituilla ja silti railakkaan riehakkailla suorituksillaan hallitsevansa komedia-ajoituksen jalon taidon. Naurussa on pitelemistä, kun sohvan takana lymyilevä Pere pääsee äänettä kommentoimaan hänestä juoruilevien kaveriensa puheita.

Kuten Shakespearen komedioissa usein, tässäkin samansieluiset löytävät lopulta toisensa, vaikka siihen tarvittaisiinkin vähän ystävien apua. Puoliaikaa edeltävä punahehkuinen piina enteilee kuitenkin kaiken kääntyvän ympäri. Juuri kun sinkkuelämän nimeen vasta niin hartaasti vannoneet vitsiniekat huomaavat rakastuneensa päätään myöten, joutuu toinen lemmenpari tarinan konnan katalan valheen uhriksi.

Lopussa Niinikoski vuorottelee uskaliaasti äärimmäisen latautuneen tragedian ja toljakkaiden portinvartijoiden edustaman suoran kansankomiikan välillä, mutta tasapainoilu onneksi toimii. Tyhmänhauska tärkeilevyys osoittautuu helpottavaksi kevennykseksi vahvojen vääryyksien keskellä.