Erkki Kanerva

Turun Sanomat 19.06.2007

Onko Punahilkassa muka onnellinen loppu?

Susitarina uusiks

Lapset ja aikuiset kikattavat tai röhöttävät - tosin joskus vähän eri asioille.

Koska aikuiset vievät lapset teatteriin, tai minne milloinkin, lastenteatteri tulisi suunnata täysikasvuisille. Siitä seuraisi kahteen haaraan kääntyvä polku, jotka kummatkin veisivät perille. Lapsethan pitävät siitä, mistä aikuisetkin. Ja toisin päin: jos lastenteatteri olisi suunnattu aikuisille, myös lajityypin arvostus kasvaisi.

Ihmisiä yhdistävät sosiaaliset tuntemukset. Nauru ja hyvänolon tunne kulkevat käsikynkkää. Raision teatterin Isossa pahassa sudessa on niin paljon tarttumakohtia, että katsomon äänimaailma hyrisee vähän väliä. Lapset ja aikuiset kikattavat tai röhöttävät - tosin joskus vähän eri asioille.

Katja Krohnin palkittu käsikirjoitus yhdistelee universaalista satumaailmaa lystikkäällä ja ajatuksia herättävällä tavalla. Perussatuina toimivat susiaiheiset klassikot, kuten Punahilkka, Kolme pientä porsasta ja Seitsemän pientä kiliä. Mutta Krohn käsittelee näitä klassikoita kuin oltaisiin Liisan ihmemaassa. Tai ainakin kotosuomen nakki-, kinkku- tai munkkimaassa.

Susi sutena paikalla

Osa tarinasta menee niin, että Kili-äiti (Petro Lehtonen) lähtee ostamaan munkkeja pikkukileille. Unimyssypäinen mää-mää-tyyppi varoittelee näitä päästämässä ketään vierasta sisälle. Kun tarinaa möyhii, syntyy klassisista aineksista vapaalla assosioinnilla aivan pistämätön juttu.

Voi tosin olla, että kertomus ei tällä kohtaa niin hauska olekaan, mutta Outi Lappalaisen ohjauksessa Petro Lehtonen repäisee itsestään esiin sellaisen kilimamman, joka riemastuttaa julmetussa määrin. Roolityö ei ole vain tekniikkaa, vaikka sitäkin Lehtosesta löytyy, vaan aivan pistämätön analyysi. Sittarista lapsille välipalaa hakeva nannamuori on ilmestys.

Varsinaisessa pääroolissaan pienenä sutena, joka haikailee äitinsä perään ja ihastuu Punahilkkaan, Lehtonen tekee yhtä pätevää työtä. Suorastaan tunteita herättävä on koulukiusaamiskohtaus, jossa Nasu- ja Nisu-oppilaat irvailevat pienen suden salaisuuksia paljastavalle päiväkirjalle.

Eläimellistä menoa

Lappalaisen ohjauksessa yritetään Krohnin tekstin tavoin vältellä itsestäänselvyyksiä. Suurimmassa osassa ohjaus tässä onnistuukin. Silti vanhojen suomalaisten eläinsatujen tyyppigallerian ennakkokäsityksiä myös noudatellaan. Niinpä kettu (Tarmo Koivunen) on juonikkaan oloinen veijari ja karhu (Jarmo Wegelius) köntystelevä, hieman hidasälyinen töpöhäntä.

Ainoastaan nimihenkilön kohdalla Lappalaisen ote lipsuu. Irma Reunamo on isäsutena sopivasti androgyyni, mutta ilmehdintää on liikaa. Reunamon ongelma on tuttu niin monelle taitavalle harrastajalle: kun keinot osataan niin niitä halutaan myös käyttää. Ohjaajan tehtävä olisi karsia liiat pois.

Ilmaisua on paljon myös Tuija Rannikon neljässä hahmossa. Omaksi suosikikseni nousee alkupuolen kieuntamestari, joka esittää klassikon Kukko on kuollut. Tulkinta osuu kohdalleen, ja lievän ylimenon myöhemmissä kolmessa suo helposti anteeksi.

Kokeneet Wegelius ja Koivunen rakentavat ilahduttavia eläinhahmoja. Puvustajan (tässä kohtaa Outi Lappalainen) idea pukea karhu vähän liian isoon nahkapukuun luo perspektiiviä kokonaisuuteen.