Carina Berg

Turun Sanomat 24.03.2006

Kohti elävää elämää

Outi Lappalainen on tarttunut rohkeasti ja intohimoisesti Tiina Pystysen teokseen Ihminen tunkee kirjoituksesta lihana ulos. Raision teatteriin valmistunut esitys on vahva, takuuvarmoja patenttiratkaisuja kaihtava riskiproduktio, jonka parhaissa hetkissä on jopa suuruuden tuntua.

Valkoisessa, sairaalahuonetta tai laboratoriota muistuttavassa tilassa nähdään kohtauksia naisen elämästä. Nainen on Lumikki, täydellisyyteen valmis mutta todellisuudesta irrotettu prototyyppi - kuka tahansa eikä kuitenkaan kukaan. Aikajana ulottuu joko esihistoriasta huomiseen tai nuoruudesta keski-ikään, katsoja tulkitkoon halunsa mukaan. Jopa syklinen, uudelleensyntymän idealle perustuva luenta on mahdollinen.

Nopea kerronta voisikin olla hyvin sukua luontodokumenttien jaksoille, joissa eliön koko elämänkaari tiivistyy yhdeksi räpsähdellen eteneväksi minuutiksi - yhdeksi miljoonista samanlaisista.

Tarina mutkittelee eteenpäin monenlaisten ihmissuhteiden hetteikössä. Mistään sosiodraamasta ei kuitenkaan ole kyse. Pystysen ja Lappalaisen maailmassa jopa rakkaussuhteet tuntuvat sijoittuvan itse elämän pintakerroksiin. Kaiken perusta on pikemminkin elämän ja kuoleman välinen etäisyys, minän vimmainen yritys pysyä kiinni siinä, mikä on orgaanista ja elävää.

Ensimmäiset yritykset tavoittaa elämää ovat primitiivisiä, jopa eläimellisiä. Sopivan uroksen kanssa rakennettu ydinperhe palkitsee hetkeksi, kunnes mekanisoituu ja romahtaa. Arjen vastapainoksi asettautuva pyhyyskään ei palkitse, eivät liioin yritykset parantaa maailmaa. Uuden kumppanin kanssa löydetyt yhteiset leikit ja unelmat kantavat nekin vain hetken. Lieneekö mikään muu mahdollistakaan Lumikin kaltaisille elollisille?

Lappalainen tietää, mitä tekee. Hän on onnistunut luomaan itselleen läheisestä materiaalista kerronnallisesti omaperäisen, katsojalle avautuvan ja ehjänä pysyvän maailman. Hienosti heittäytyvä työryhmä on saanut ideasta hyvin kiinni ja luo näyttämölle hienosti tyyliteltyjä, osin sarjakuvamaisia, osin unenkaltaisia kohtauksia tarinasta, joka karttelee lopullisia totuuksia tai ehdottomia väitteitä.

Kokonaisuus saattaa koputella paikoin ns. tekotaiteellisuuden rajaa, mutta näköisteatteria se ei ainakaan ole. Näin sitä pitää.