Erkki Kanerva

Turun Sanomat 12.12.99

Syvien Tunteiden huojuntaa

Maailmankirjallisuuden paradokseihin kuuluu, että huojuva talo tuli toiseksi vuonna 1963 järjestetyssä romaanikäsikirjoitusten kilpailussa. Vain harva tuntee voittaneen teoksen edes nimeltä, mutta Maria Jotunin postuumina 1963 ilmestynyt kirja: Niin, se elää.

Lakonisuus ei ole oikea tyylikeino arvioitaessa Jotunin teosta tai siitä sovitettua näyttämöversiota. Raision teatterin tulkinta Maria Koskiluoman sovituksesta korostaa entisestään tekstin väkevyyttä ja vimmaa, ja tekee sen perin juurin taidokkaasti: täysillä tunteilla ja teknisen tarkasti. Raisiolaisten Huojuva Talo imee katsojansa mukaan syviin tunteisiinsa. Se polttaa kuin tuli ja se ahdistaa, mutta kipujen tien kautta katsoja kokee myös puhdistautumisen onnen.

Ulkoisesta sisäiseen

Vaikka Huojuva Talo onkin tuttu sekä romaanina, näytelmänä että tv-elokuvana, Raision Teatterin tulkinta kykenee intensiivisyydellään tavoittamaan perhehelvetin, jossa traaginen loppu pakotta jälleen kerran miettimään pahuuden moraalisia ulottuvuuksia.

Jotunin ja Koskiluoman teksti kertoo myös valintojen merkityksestä, liiallisen ylpeyden haitoista ja väkivaltaisuuden ruokinnasta.

Samaan aikaan kirjailija ei kuitenkaan jätä epäselväksi sitä, kenen puolelle hän asettuu.

Kun aviomies Eero Käyttää kaiken voitavansa vaimonsa Lean alistamiseen ja samalla ylittää sovinismissaan kaikki rajat, pienillekin yksityiskohdille annetaan näyttämöllä riittävästi tilaa. Jukka Aaltosen ohjaus luottaa katsojan kykyyn ymmärtää siirtymäkohdat, ja tekee siinä aivan oikein. Aaltonen rakentaa elementit sinänsä pienistä asioista, mutta intiimiä tilaa hyväksi käyttäen kasvattaa niistä vähitellen äänien, valojen ja lavastusratkaisun mahtikombinaatioita, jotka hehkuvat sisäistä merkitystä.

Onnistumisten summa

Ylipäätään Huojuva Talo on monien onnistumisten summa. Esitys on puristettu tiiviiksi kahden tunnin paketiksi, jossa kaikki olennainen kuitenkin on näkyvillä tai muuten aistittavissa.

Kun suomalainen harrastajateatteri pystyy tuottamaan sellaisia roolitöitä, jotka Minna Tuominen ja Rainer Salonen päärooleissaan tekevät, on taiteellisessa tasossa päästy todella pitkälle. Salonen on äärimmäisen vakuuttava, eikä ainoastaan näkyville nostetussa väkivallassaan vaan myös alistamisen hienovivahteisissa keinoissa. Minna tuominen tekee upean analyysin ja hän toteuttaa Lean ratkaisut niin herkästi tunteisiin nojaten, että olen edelleen hämmästyksestä lähes huumaantunut.

Aaltosen henkilöohjaus ansaitsee enemmänkin hehkutusta. Pinja Lehtonen palvelijoiden kolmoisroolissa käyttää hyväkseen komedienne taipumuksiaan, ja korostaa samalla osaavasti tragedian syvyyksiä. Samoin muut, Jarmo Altis, Anna Kulmala, Ulla Korpela ja Joonatan Niinimaa voivat olla ylpeitä tekemisistään.

Mikä Häkkisen rakentamat musiikkivinjetit ja musiikki niveltyvät kokonaisuuteen tuntemuksia herättävästi. Pepita Suvannon tekemä puvustus on maulla yhdistettyä aikalaiskuvausta ja persoonallisuuksia luovaa. Jarkko Suon valosuunnittelu ansaitsee myös erityisen kiitosmaininnan.